Jumalan sana

Jumalan sana - Kari Hotakainen 2011

Kotimainen nykykirjallisuus 4/4.  Lukudiplomi kaikkiaan 20/20!

Teoksen talouselämäaihe ei sinänsä kuulostanut mielenkiintoiselta, mutta en ottanut mitään ennakko-odotuksia. Mielenkiintoisen kuuloiseksi kirjan kuitenkin teki se, että se on yhdenpäivänromaani. Sellaisia en ole vielä kovinkaan montaa lukenut, niin ainakin tulee mukavaa vaihtelua jos ei muuta. Teos oli myös tähän hetkeen mukavan lyhyt (päälle 300 sivua). 

Romaanin päähenkilö on Jukka Hopeaniemi. Hän on päältäpäin menestynyt yrityksen toimitusjohtaja ja investointipankkiiri. Teos tuo realisoivaa kuvaa oikeankin elämän menestyneistä liikemiehistä, kun kirja osoittaa, että hekin ovat vain ihmisiä, eikä heilläkään ole aina helppoa. Hopeaniemellä on paljon paineita liike-elämässään, ja hänen edemennyt isänsä oli aikanaan menestynyt liikemaailmassa. Isän saappaisiin on kuitenkin vaikea astua, sillä hän on saanut menestyksensä tavalla, joka ei enää nykypäivänä toimi.

Teoksen alussa Hopeaniemi on lupautunut vieraaksi aamutelevision puheohjelmaan Huomenta Maahan, vaikka hän on elämänsä ajan vältellyt telkkaria. Hopeaniemi on kuitenkin jäänyt tulivuorenpurkauksen aiheuttaman tuhkapilven vuoksi jumiin Lappiin Saariselälle. Hänen lentonsa on peruttu ja julkiset kulkuvälineet eivät tule Hopeaniemellä kysymykseen, joten hän ottaa yhteyttä isänsä eläköityneeseen autonkuljettajaan Armakseen. Armas tulee hieman vastentahtoisesti hakemaan Hopeaniemiä Jaguarilla. Kyydistä löytyy Hopeaniemen isän jättämiä kasetteja, joita kuunnellaan matkalla. 

Hopeaniemi on hahmona juurikin se, joka näyttää isot liikemiehet realistisessa valossa. Hän esimeriksi avautuu elämänsä rankkuudesta Armakselle, joka elää itse hyvin erilaista elämää. Hopeanimen asemassa hänellä ei ole paljoa vapauksia eikä juurikaan aikaa itselleen. Omien mielipiteiden kanssa on oltava varovainen eikä saa synnyttää mitään ongelmia. Hopeaniemi onkin varjellut yksityisyyttään visusti. 

Hotakainen kirjoittaa mielestäni hyvin. Lauserakenteet ovat "lyhyitä ja ytimekkäitä", mutta todella sujuvia. Kirjoitustyylin vuoksi ehkä minulle melko tylsäaiheinen teos ei kuitenkaan pääse juurikaan kyllästyttämään. En ole muistaakseni lukenut ennen Hotakaisen kirjoja, tai ainakaan hänen romaanejaan (olen kyllä lukenut Hotakaisen kirjoittaman Kimi Räikkösen). Toisinaan nautin juurikin tällaisista hahmokeskeisistä kirjoista, joissa tarkoituksena on nimenomaa tutustua hahmoihin; heidän ajatusmaailmaan ja elämään, eikä itse juoni ole niinkään keskiössä. Tai siltä tämä minulle ainakin tuntui. 

Noniiin. Tämän kirjan myötä olisi sitten vihdoin lukudiplomi valmis! Tämä oli kyllä ihan hyvä valinta vikaksi kirjaksi. Saa nähdä jatkuuko lukubloggaus vielä tämän jälkeen. Sisältö voi tosin olla vähän yksitoikkoisempaa, sillä vihdoin pääsen lukemaan vaan niitä kirjoja, jotka kiinnostavat :D. Ei enää runoja tai näytelmiä. Teen ehkä jossain vaiheessa omaksi ilokseni pienen yhteenvedon lukudiplomin suorittamisesta. 

Pikku naisia

Pikku naisia - Louisa May Alcott 1868

Maailmankirjallisuuden klassikot 6/6

Valitsin tämän kirjan, koska vuoden 2019 Pikku naisia -elokuvassa Theodoren näyttelijä on yksi niin sanotuista julkkisihastuksistani. En ollut ennen elokuvaa koskaan edes kuullutkaan kirjasta, vaikka kyseessä on ilmeisesti rakastettu klassikkoteos. Se on julkaistu alunperin kahdessa osassa, mutta vähän myöhemmin se osat yhdistettiin ja julkaistiin yhtenä teoksena. 

Pikku naisia kertoo "kasvutarinan" neljästä Marchin sisaruksesta; Megistä, Josta, Bethistä ja Amysta. Tytöt ja heidän äitinsä ovat jääneet keskenään isän lähdettyä sotaan. Perhe on myös köyhtynyt. He löytävät kuitenkin tuttavan ja auttavan käden naapurin herra Laurencesta ja tämän pojanpojasta Lauriesta (Theodore). Arki on välillä rankkaa ja tytöt yrittävät yhdessä ja omilla tavoillaan selviytyä haasteista ja vastoinkäymisistä. 

Keskeisimpiä henkilöitä ovat juurikin Marchin tytöt. Meg on heistä vanhin, teoksen alussa 16-vuotias. Häntä pidetään myös sisaruksista kauneimpana ja hän huolehtii nuoremmista äidin ollessa poissa. Meg on ikään kuin sitä, mitä tuona aikana naiselta odotettiin.

Seuraavaksi vanhin, Jo, taas on poikamaisempi ja hänellä on enemmän omaa tahtoa kuin Megillä. Jo on itsepäinen eikä aina hallitse hermojaan. Hän on itsenäinen, eikä halua esimerkiksi aviomiestä (ainakaan vielä). Jo rakastaa kirjoittamista, mutta saattaa toisinaan kirjoittaa vain rahan toivossa. 

Kolmanneksi vanhin Beth on ujo, herkkä ja erittäin hyväsydämminen. Hän rakastaa pianonsoittoa. Beth sairastuu kirjan ensimmäisessä osassa, ja sairastuminen aiheuttaa hänen terveytensä lopullista huononemista, vaikka hän alun perin paraneekin. Bethin kuolema on yksi teoksen huomattavimmista tapahtumista ja rakas etenkin Jolle. 

Nuorin sisaruksista on Amy. Amy on myös "itsekkäin" sisaruksista, vaikka välittää heistä silti. Hän on kiinnostunut taiteesta. Amy on valmis tarttumaan tilaisuuteen ja tahtoo nähdä vaivaa tavoitteidensa saavuttamiseksi. 

Tyttöjen lisäksi suhteellisen merkittävä hahmo on myös Laurie. Hän muodostaa hyvän ystävyyden Marchin tyttöjen, etenkin Jon, kanssa. Laurie on rikas ja tykkää auttaa. Hän valmistautuu itse menemään Harvardiin yliopistoon, ja hänen tuutorinsa John Brooke avioituu ja hankkii lapsia Megin kanssa. Laurie itse kehittää tunteita Jota kohtaan, mutta Jo ei pysty näkemään heidän välillään mitään romanttista, sillä Laurie on Jolle kuin veli. Laurie kuitenkin löytää myöhemmin uuden rakkauden Amysta. 

Pikku naisia ei nyt ehkä ollut ihan sitä itselleni mieluisinta kirjagenreä, mutta lukemisesta pystyi silti nauttimaan kunhan vain pääsi "sisälle" kirjaan. Vähän vanhanaikaisia juttujahan tässäkin tietysti oli, mikä on minulle yleensä vähän luotaantyöntävä asia kirjoissa. Vanhanaikaisuudet eivät kuitenkaan olleet niin "pahoja" kun mitä olin ennakkoon ajatellut. Vähän tuli teoksen lopusta myös sellainen fiilis, että on niin sanotusti kaikki kaikessa ja ikään kuin naisen tehtävä perustaa perhe ja saada lapsia. Lopussa nimittäin koko perhe (isä mukaan lukien) kokoontuu ja nyt kaikilla tytöillä (paitsi tietenkään Bethillä) on mies ja lapsia, myös Jolla. Tämänkin kuitenkin toisaalta ymmärtää, kun miettii aikaa, jona teos on kirjoitettu. 

Puhdistus

Puhdistus - Sofi Oksanen 2008

Kotimaiset nykyteokset 3/4

Olin kuullut Puhdistuksesta paljon, onhan kyseessä tunnettu suomalainen teos, mutta en sitten loppujen lopuksi tiennyt kirjasta oikein mitään. Minulle kirja ei oiken kuulostanut mielenkiintoiselta, mutta valitsin sen silti. Puhdistus oli alunperin ilmeisesti kirjoitettu näytelmäksi, ja itse romaaniversio on julkaistu tuolloin 2008. 

Eletään vuotta 1992 vasta itsenäistyneessä Virossa. Maaseudulla asuva vanha nainen Aliide Truu löytää eräänä päivänä kotinsa pihalla pyörtyneen nuoren naisen Zaran. Molemmilla naisilla on oman aikansa rankka tausta, ja niitä käsitellään kirjassa. Väkivaltaista miestään pakenevan Zaran tapaaminen saa Aliiden muistelemaan omaa menneisyyttään. Zaran tarinassa lukijalle puolestaan alkaa seljetä, kuka Zara oikein on, ja miksi hän on päätynyt juuri Aliiden pihalle. Teos on melko rankka, ja siinä on suuresti esillä naisiin kohdistettu väkivalta ja muu kaltoinkohtelu. Olen kuullut esimerkiksi äidiltäni, että teos on liiankin synkkä. En kuitenkaan ole ihan samaa mieltä. Olihan teos synkeä ja sisälsi rankkoja kohtia, mutta ehkä sitten olen vaam tottunut sellaisiin. Tai jotain. 

Teoksessa seurataan kahta eri aikajanaa, 1990-lukua, ja 1930-luvun loppua, jolloin Aliide itse oli nuori. 1990-luvulle sijoittuvissa tapahtumissa Viro on saanut itsenäisyytensä, kun taas Aliiden nuoruudessa Viro on menettänyt sen Neuvostoliitolle. Aliiden nuoruudessa kerrotaan tarina siitä, kuinka kamalaksi ihmisten elämä muuttuu kun kommunistiset neuvostoliittolaiset tulevat tunkemaan ideologiaansa väkivalloin. Osa virolaisista liittyy kiihkomielisesti kannattamaan kommunisteja ja ryhtyy esimerkiksi ilmiantamaan sitä vastustavia ihmisiä. Kohta kehenkään ei voi enää luottaa.  Nuori Aliide on erittäin kateellinen ja mustasukkainen siskonsa Ingelin miehestä Hansista. Myös Aliide itse sortuu alhaisiin tekoihin. 

Zaran tarina puolestaan tuo esiin naisiin kohdistuvan huonon kohtelun 90-luvun itsenäistyneessä Virossa. Hän on lähtenyt etsimään parempaa elämää lännestä, mutta onkin joutunut pakotettuna seksityöläiseksi. Käy myös ilmi Zaran olevan Aliiden sukulainen, ja on siksi halunnut etsiä juuri hänet.

"Aikahypyt" ja muut oli toteutettu mielestäni todella hyvin ja mielenkiintoisesti. Ne Oksanen on kirjoittanut sulavasti ja hyvin harkiten. Myös juonen rakenne oli hyvä ja piti mielenkiintoa yllä. Teoshan alkaa hahmojen nykyhetkestä, ja sitten ikään kuin kerrotan, miten kumpikin on elämänsä käänteiden ja rankkojen kokemusten kautta päätynyt juuri tähän tilanteeseen. 

Miksi tästä kirjasta oli näin vaikea yrittää kirjottaa järkevän ja johdonmukaisen kokonaisuuden postausta? En tiedä, yritin nyt vaan saada kirjan jotenkin selitettyä. Tykkäsinkö kirjasta? En oikein tiedä sitäkään. Yleensä päädyn tykkäämään aina jollain tasolla kirjoista juuri kun olen saanut ne luettua ja kirja vielä "soi" kokonaisuutena päässäni. En nyt ihan täysin lämmennyt tälle, eikä kyseessä ollut mikään sellainen mullistava teos, jollaista olin suosion ja kehujen määrän perusteella olettanut. Ihan kiva kuitenkin, ja nyt taas on yksi yleissivistävä teos luettu. 

Työmiehen vaimo

Työmiehen vaimo - Minna Canth 1885

Kotimaiset klassikot 6/6, näytelmät 2/2

Tänään käsittelyssä on teos, jonka luin jo hiihtolomalla, mutta postaus jäi jotenkin luonnoksiin pelkkänä otsikkona ylppärien lähestyessä uhkaavasti. Kyseessä on yksi tunnetuimmista ja kantaaottavimmista Canth-teoksista. Itselläni on aina ollut käsitys tästä feministisenä teoksena. Kovin kauas ei ajatukseni heittänyt, sillä teoksessa käsitellään kritisoiden naisen alisteista asemaa mieheen nähden avioliitossa, sekä naisen aseman lisäksi alkoholin käytön haittoja. Lopulta kyseessä olikin juuri se mitä ajattelinkin; feministinen teos. 

Kirjan alussa teoksen päähenkilö Johanna menee naimisiin "työmies" Riston kanssa, mistä tietysti tulee teoksen nimi Työmiehen vaimo. Paikalle ilmestyy Riston entinen kumppani Kerttu (kutsumanimeltään Homsantuu, jota en nyt tässä postauksessa käytä vaan käytän Kerttua, koska Homsantuu kuulostaa minulle jostain syystä ihan kamalalta). Tämä kertoo, kuinka Risto on meinannut naida hänet, mutta onkin päätynyt pettämään. Johanna ei pidä kuulemastaan, ja haluaisi lähteä samantien, mutta tulee painostetuksi jäämään häihin ja päätymään avioliittoon Riston kanssa. Kuten olettaa saattaa, Risto on huono aviomies. Hän on epäuskollinen Johannalle ja koettaa iskeä Kerttua. Hän saa avioliiton kautta käyttöönsä Johannan rahat. Risto leveilee rahoilla, jotka eivät ole todellisuudessa hänen, eikä hän ole tehnyt töitä rahojen eteen. Vaikka Risto on paperilla työmies, ei hän kyllä paljoa itseään töillä rasita, vaan juopottelee Johannan ansaitsemilla rahoilla. 

Vuoden kuluttua häistä Risto on jo ehtinyt tuhlaamaan kaikki rahat ryyppäämiseen. Hän vaatii Johannaa antamaan tienaamansakin rahat itsensä käyttöön. Teoksessa muut naiset syyttävät Johannaa siitä, että Risto juo, vaikka nimenomaan Johanna on avioliitossaan asemassa, jossa ei voi vaikuttaa asiaan. Johanna on toisessa kohtauksessa torilla etsimässä ruokaa itselleen ja nälästä sairaalle vauvalleen. Perheellä menee huonosti. Yksi toisita naisista kritisoi Johannaa huonoksi emännäksi, vaikka tämä on yrittänyt tehdä kaikkensa vain jotta Risto voisi pilata kaiken. Kaikesta tehdään Johannan syytä, ja Johanna itsekin uskoo tähän. Johannan tarina saa surullisen lopun, ja hän kuolee näytelmän neljännessä näytöksessä. Ristoa puolestaan pidetään hyvänä miehenä, koska hän ei koskaan lyönyt vaimoaan. Kerttu, joka on joutunut Riston "uhriksi" uudelleen, saa miehestä tarpeekseen ja yrittää lopulta ampua hänet. 

Täytyy kyllä sanoa, että jos olisin itse Johannan paikalla, Risto olisi saanut kirjaimellisesti kengänkuvan pakaraansa heti häissä. Rupesi ärsyttämään, että naisia on pidetty tuollaisessa asemassa, ja vielä pahempaa, naiset ovat historiassa aina kollektiivisesti suostuneet miesten alistettaviksi, vaikka muodostavat puolet väestöstä. No, ne ovat niitä vanhojen aikojen yhteiskuntamalleja, onneksi en ole siellä itse kun jo valmiiksi kaikenlainen komentelu saa minut suuttumaan. Canth osoittaakin, että naisten alistamisen päättymiseksi naisten on tehtävä jotakin, eikä vain alistua ja syyttää itseään miesten virheistä, ja ennen kaikkea tukea toisiaan eikä tuomita toisiiaan. 

En ole oikein ikinä tykännyt lukea näytelmämuotoista kirjallisuutta (tai sitten sain vaan traumat siitä Harry Potterin "jatko-osasta") enkä tykännyt siitä nytkään. Kaipaan vähän erilaista ja syvempää kerrontaa. Näytelmäkirjat toimivat paremmin näytelminä, vaikka en yleensä kyllä oikein pidä niistäkään. 

Don Quijote

Don Quijote  -  Cervantes 1605

Maailmankirjallisuuden klassikot 5/6

 Kyseessä on maailmanlaajuisesti merkittävä teos, sillä siinä, missä Decameronea voidaan pitää nykyisen novellikirjallisuuden edeltäjänä, Don Quijotea voidaan pitää romaanikirjallisuuden edeltäjänä. Teos on myös ilmeisesti maailman toiseksi käännetyin kirja. Teos suhtautuu avoimen kriittisesti keskiajalla heränneeseen ritariromantiikkaan ja parodisoi sitä. Cervantes itse kertoo tämän olevan kirjan ainoa tarkoitus. 

Parodian lisäksi teos myös viestittää sitä, miten haaveet ja todellisuuden karuus eivät kohtaa. Don Quijotella on isot haaveet ja käsitys elämästä, ja muut näkevät hänet seonneena. Hän joutuu kohtaamaan mitä liiasta fantasioinnista seuraa. Elämä ei ole satukirja. Teoksen kertoja on kaikkitietävä kertoja, joka on myös meta. Vähän erilaista, kuin mihin olen tottunut.

Teoksen päähenkilö on vanheneva maalaishildago, oikealta nimeltään Alfonso Quijano Hän on erittän hyväntahtoinen ja iloisenoloinen mies. Hän lukee ihaillen vähän liikaa ritariromaaneja, ja päättää itseki ryhtyä vaeltavaksi ritariksi puolustamaan heikompia ja taistelemaan pahaa vastaan herättäen ritarillisuuden uudelleen. Hän aloittaa matkansa ympäriinsä Espanjaa. Koska Quijano on köyhä, hänen haarniskansa on ruosteinen ja hänen hevosensa Rosinante ei ehkä ihan vastaa ritarien ihanteita. Ritarinimekseen Quijano ottaa teoksen nimestä tutun don Quijote Manchalaisen. Hän elää haavettaan kaikenaikaa, ja näkee taianomaisuutta siellä, missä sitä ei ole. Majatalot ovat hänelle linnoja ja tuulimyllyt jättiläisiä, joita vastaan hän taistelee. Tämä kohta oli oikeastaan ainoa asia mitä itse kirjan varsinaisesta tapahtumallisesta sisällöstä tiesin (tai muistin) ennestään, joten yllätyin kun huomasin miten "merkityksettömästä" kohtauksesta todellisuudessa olikin kyse. 

Quijote palkkaa aseenkantajakseen Sancho Panza nimisen maalaismiehen. Panza suhtautuu elämään paljon Quijotea realistisemmin, ja myös pelkurimaisemmin. Hänkin näkee ritarinsa kahjona, mutta lähtee mukaan rahan ja oman saaren toivossa. 

Quijoten ritariseikkailut päättyvät, kun eräs hänen tuttunsa ritaria esittäen haastaa hänet kaksintaisteluun. Voitettuaan tämä määrää Quijoten lopettamaan ritarin elämän vuoden ajaksi. Quijote ei pääse kuitenkaan viettämään paimenen elämäänsä, sillä hän sairastuu. Ennen kuin sairaus koituu hänen kohtalokseen, kuolemaisillaan oleva Quijano (virallinen nimi selviää vasta täällä teoksen toisen osan lopussa) tulee lopulta järkiinsä ja tajuaa olleensa hölmö. Hän esimerkiksi määrää tekemään veljentyttärensä perinnöttömäksi jos tämä nai miehen, joka lukee liikaa ritarikirjoja, viitaten ikään kuin itseensä. 

Vaikka teos olikin huumorillinen teos, oli sen toinen osa hieman vakavampi siinä missä ensimmäinen oli aikalailla pelkästään melko hilpeää kamaa. Teoksen loppu on vähän surullinen ja opetuksellinen. Itse pidin kirjaa kuitenkin omaan makuuni vähän tylsänä, sillä osa kertomuksista oliva melko hidastempoisia ja itseääntoistavia edeten samaa kaavaa noudattaen. 

Vanhahtava kirjoitustyylikään ei ollut oikein mieleeni, ja joskus tapahtumat ilmaistiin aika vaikeaselkoisesti. Kappalejakokaan ei ollut ihan tätä päivää, siinä missä minä teen välillä liian lyhyitä kappaleita, Cervantes kirjoitti aivan liian pitkiä. Yleisesti kirjoitusasu on kyllä näissä vanhoissa kirjoissa itselleni aina se kovin kipukohta, koska liian itselle epämiellyttävä / vieras kirjoitustyyli vie minua aina ulos tarinasta.